Numero uno, onde alla Cala di Sotto. Piccole. Numero due, onde grandi, posteljooni Mario Ruoppolo lausuu elokuvassa Il Postino äänittäessään kotisaarensa Cala di Sotton rakkaimpia ääniä: pieniä ja isoja aaltoja, tuulen suhinaa pensaissa, kirkonkelloja ja hiljaisuutta tähtitaivaan alla.

Minä kuulin tänään yhden minun Tammisaareni rakkaimman äänen kävellessäni rantalaiturilla ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Laiturin paksut lankut narahtelivat jalkojeni alla.

Kuinka tuttu tuo ääni onkin. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sen.

Muistan sen aina.

Klikkaa tästä Il Postinon ääniin.

Sitten eräänä päivänä maisemassa näkyy enemmän vihertävän ruskeaa maata kuin lunta. Mereltä käyvä tuuli ohjailee hellän lempeästi pilviä taivaalla pois auringon säteiden tieltä. Vielä paikka paikoin kengän alla narskuu hiekotusepeli, mutta kotipihassa talonmies on jo siistinyt kulkureitin vapaaksi. Kuinka ison ilon se tuottaakin.

Joko tohtisi kävellä rantaan katsomaan, jos laituri näkyisi? Olisiko jokin rannan penkeistä vapaa, jos pysähtyisin istumaan hetkesi?

Nyt taas muistan, mikä tämä kaupunki on. Ikuisen auringonpaisteen ja taivaalla vaappuvien lokkien kaupunki.

”Mutta Tammisaaressa meri ei ole yhtä upea kuin Hangossa”, Cafe Carl de Mumman terassilla kahvia nauttiva tammisaarelaismies sanoo ja osuu niin oikeaan. Ei, meri ei todellakaan ole yhtä upea täällä kuin Hangossa, se on
kiistaton tosiasia. Minä jatkan: ”Olen aina sanonut, että jos otettaisiin Tammisaaren keskusta ja Hangon meri ja siirrettäisiin se kokonaisuus Inkoon kohdalle, ei olisi pulaa uusista asukkaista.”

Sattumalta samaan kahvipöytään sattunut tuoreehko tammisaarelainen herätteli katsomaan kaupunkia hetken verran tuorein silmin. Huomasin, etten ole koskaan nähnyt kaupunkia lintuperspektiivistä. Tänä kesänä täytyy käydä noutamassa matkailuinfosta avain vesitorniin, jotta näkee miltä kotipaikka näyttäytyy lokkien näkökulmasta.

Kuinka odotankin ensimmäistä aamua, kun taivaalla kaartelevat lokit herättävät huudollaan uuteen päivään. Lokkien kirkuna kuuluu niin kesään. Ja kesä taasen, se ei ole missään niin upea kuin Tammisaaressa.

Ensimmäisiä lupauksia lähestyvästä keväästä on ollut nähtävillä jo hetken. Niin kuin tänään. Sininen taivas lauantaiaamuna kertoo: tänään on juuri sellainen päivä, jolloin Cafe Carl de Mumman vapaista terassipöydistä
tapellaan. Riennä, riennä, nyt ei ole aikaa hukattavaksi. Tori täyttyy pian ihmistä.

Olin toisella kymmenellä, kun äitini osti minulle uudet, harmaat talvisaappaat paikallisesta K-kengästä. Elettiin 80-lukua. Että ne kengät olivat ihanat. Harmaata nahkaa somistivat turkissomisteet. Pari päivää tepasteltuani
saappailla harmaa väri alkoi kuitenkin hävitä ja alta paljastui vihreä. Itkuhan siinä tuli.

Ei hätää. Kaappasimme kengät kainaloon ja palasimme kauppaan. Pienen neuvottelun jälkeen olin valitsemassa jälleen uusia kenkiä, jotka saisimme viallisten tilalle. Tieto heikkolaatuisista kengistä jäi minun, äitini ja kauppiaan väliseksi asiaksi. Koulussa korkeintaan joku ihmetteli, miten minulla on jälleen uudet saapikkaat jalassani.

Viime syksynä ostin taas talvisaappaat. Ilo uusista saappaista vaihtui yhden päivän käytön jälkeen harmistukseen, kun kotiin tultuani huomasin maalatun nahan olevan viallista. Ruskea väri irtoili  kengistä.

Mitä nyt eteen? Harmistus vaihtui pian toimintaan. Saappaat olivat Tallinnan tuliaiset, joten kenkien kiikuttaminen kauppaan ei ollut oikein vaihtoehto. Oli etsittävä muita tapoja reklamoida saappaista. Mihin muuallekaan nykykuluttaja kääntyisi kuin sosiaalisen median puoleen?

Kuva kengistä Facebookiin ja naputi nap, pari riviä tekstiä, ja humps, tieto viallisista saappaista oli jaettu tanskalaismerkin omalla Facebook-sivulla niin merkin edustajille kuin kyseisen brändin 8 000 fanille.

Kun ennen brändit huutelivat kuluttajille ja yrittivät tavoittaa heidän huomionsa, nykypäivänä peliä pelataan yhä enemmän toiseen suuntaan. Kuluttajilla ei ole koskaan ollut yhtä paljon eri kanavia saada äänensä kuuluviin kuin nyt.

Kuluttajaviestinnälle tämä uudenlainen tilanne asettaa ennen kokemattomia haasteita. Enää ei riitä,
että kuluttajayhteydenottoihin vastataan. Nyt on kyse siitä, kuinka nopeasti vastataan ja kuinka nopeasti mahdollinen kielteinen palaute pystytään kääntämään itselle myönteiseksi tilanteeksi. Nopeus vaatii yrityksiltä, ei vain uudenlaista ketteryyttä, vaan myös selkeitä järjestelmiä, miten kuluttajapalautteet kulkevat läpi organisaation aina viestinnän väelle asti.

Vain  harva yritys on kuitenkaan vielä havahtunut huomaamaan, että kuluttaja on saanut äänen, joka kantaa globaalisti ja liikkuu nopeasti.

Panokset ovat kiistatta kovat. Nimittäin jos yritys ei kuule kuluttajaa, ne muut tuhannet, kymmenet tuhannet, miljoonat kuluttajat, ne kyllä kuulevat kanssakuluttajan äänen.

Kerron nyt jotain täydellisen noloa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä kaupungissa on tapahtunut kokonaiseen kuukauteen. Tiedän, että jouluvalot katosivat eräänä päivänä. Eräänä päivänä myös satoi maahan hento lumikerros, ja toisena päivänä lunta tuli lisää. Nyt torille on ilmestynyt iso lumikasa, ja lumiauran raastava ääni on herättänyt minut muutamina aamuina.

Mikä kaupunkia puhututtaa juuri nyt? Mistä kaupungilla kiistellään, tai mistä ollaan samaa mieltä? Mitä täällä on tapahtumassa vai onko tapahtumassa yhtään mitään? Vastaus on lyhyt: en tiedä.

Voisi sanoa, että minulla on meneillään eräänlainen ihmiskoe paikallislehden merkityksestä. Tulos on selvä: tiedon tasoni kaupungin ajankohtaisista asioista lähenee kohdallani nollaa, koska en ole lukenut Västra Nylandia viikkoihin. Paikallislehti tekee tavattoman helpoksi pysyä perillä oman kotikaupungin kuulumisista, sen tämä lukemattomuuteeni kiistatta todistaa.

Hyi häpeä, sanon itselleni. Että kehtaat edes tunnustaa, ettet ole lukenut paikallislehteä hetkeen. Urataustallani tämä on anteeksiantamatonta.  

Sitten tulee puolustuksen puheenvuoro. Viimeiset viikot ovat olleet poikkeuksellisen kiireiset. Lomamatkallakin kului yksi viikko. Ja kun olen ollut kotona, olen ehtinyt kahlata aamuisin juuri ja juuri Hesarin, joskus en sitäkään. Illalla taas ei ole riittänyt virtaa ruotsin kielikylpyyn.

Ja jos intoa vielä riittäisi, ymmärrystä ei aina riitä. Yksi tuntematon sana siellä ja toinen täällä, ja jutun anti hämärtyy.

Olenko seudulla ainoa, joka kaipaa suomenkielistä, vakavasti tehtyä ja vakavasti tehtävänsä ottavaa paikallislehteä? Tyytyisin sillä lailla vähään, ettei minulle sitä lehteä tarvitsisi kukonlaulun aikaan kotiin kantaa, vaan mielelläni selailisin sen vaikkapa iPadilla.

Kun elää paikallislehdetöntä elämää, omilla silmillä ja korvilla, omalla tahdolla ja vaivannäöllä on ratkaiseva merkitys siihen, pysyykö selvillä kotikaupunkinsa kuulumista.  Ja jos ei ole aikaa havainnoida, ei käydä kaupungin nettisivuilla tai edes liikkua kaupungilla, on auttamatta hippusen pihalla päivänpolttavista uutisista. Tai oikeammin, täydellisen ulapalla.

Tässä sinulle kolme satasen seteliä käteen, ole hyvä. Niillä sinun pitäisi nyt pärjätä. Koittaa saada riittämään koko pelin ajan, tai jos mahdollista, saada lisää. Paljon, paljon lisää.

Valintojakin saat toki tehdä. Asetatko pelinappulasi Tangeriin vai Kairoon?  Mieti tarkasti. Tekemäsi valinta voi olla ratkaiseva. Jos teet samalla tavoin kuin muut, saatat jäädä jalkoihin. Tarpomaan jo kuljettuja reittejä, jo katsottuja mahdollisuuksia.

Jos valitset toisin kuin muut, raivaat itse tiesi, käännät yksi toisensa jälkeen pelikiekkoja. Saatat saada muutaman smaragdin ja kuka ties rubiininkin. Mutta ennen kaikkea jäät monta, monta kertaa tyhjin käsin. Se on pelin henki.

Pelin henki on myös se, että juuri kun suunnittelet lentäväsi Kap kaupunkiin, käännät esiin rosvon ja menetät kaikki rahasi. Sen viimeisenkin roposen.

Pelitoverit heittelevät nopalla kerta toisensa jälkeen isoja silmälukuja ja etenevät vakaasti eteenpäin, yksi  yhä etelämmäksi, toinen merille. Sinä kökit jossakin Victoria-putousten ja Lohikäärmevuoriston välillä ja yrität päästä takaisin kiinni peliin.

Sitten onni potkaisee. Rubiini! Jo taas käännetään nappuloita esiin, jo taas lennetään, lennetään vaikka St. Helenille saakka! Kunnes kuulet pelitoverin kiljahtavan yllätyksestä ja ilosta. Afrikan tähti on löytynyt.

Nopeasti. Nopeasti. Nyt tarvitaan kipeästi pieni onnenpotku. Nyt on löydettävä hevosenkenkä ja kiirehdittävä ennen Afrikan tähteä alkuruutuun. Loppukiristä tulee tiukka. Voittoon tarvitaan sinnikkyyttä ja paljon hyvää tuuria. Ennen kaikkea tuuria.

Lällällää haluan vain sanoa sinne muualle Suomeen kaikille suomenkielisille ystävilleni. Kun monessa kodissa joulukuusi rapisee ikävästi ja joulukoristeet näyttävät aavistuksen hassuilta ajankohtaan nähden, täällä joulutunnelmoidaan yhä. Tammisaari on joulufriikin unelmakaupunki – joulu kestää viikon pidempään kuin teillä siellä Oulussa, Kuopiossa ja Rovaniemellä.

Ensimmäinen joulu Tammisaaressa oli kovasti ihmeellinen, muistan yhä. Minä olin pakannut laatikkoon joulukoristeet hyvissä ajoin ennen loppiaista ja viettänyt arkea jo hyvän tovin, kun joulupukki tuli vielä tervehdyskäynnille kaupungin kaduille Nuutinpäivänä.

Häh ja mitä??? Minä ihmettelin, kunnes viisastuin, että suomenruotsalaisessa perinteessä joulu päätetään viikkoa myöhemmin kuin ankaran ankeassa suomalaisessa kulttuuriperinteessä. Te senkin elämästä nautiskelijat!

No, nykyään meillä on pöydällä tontut rivissä ihan sopuisasti loppiaisen jälkeenkin.

Aika kätevää. Kun kerran vietetään joulua, vietetään sitä saman tien hieman pidempään, opin nopeasti. Että tervetuloa vain asumaan Tammisaareen kaikki te, joista viimekesäinen uutinen Harrods-tavaratalon jouluosaston avaamisesta heinäkuun helteissä oli aika vekkuli juttu.

Tammisaari perjantai-iltapäivällä kello 14 on minulle tuntematon maailma. Kello 14, vuoden 2011 viimeisten tuntien käydessä vähiin pilvipeite kaupungin yllä on ohut, ja se vähä on vain aavistuksen harmaa ja taittaa punaiseen. Näkisin valossa lupausta keväästä.

Kävelykadulla vastaan tulee ihmisiä, ei kuitenkaan niin paljoa kuin lauantaisin. Torilla on autoja parkissa vieri vieressä. Kaupan ovi käy, mies kulkee läpi torin ja katoaa sisään toiseen liikkeeseen. Minä saatan vielä mennä myöhemmin torin kahvilaan. Tänään minä ehdin.

Näen kaiken tämän vain tänään, koska olen lähtenyt töistä poikkeuksellisen aikaisin.

Tavallisesti saavun kaupunkiin tunteja myöhemmin.

Minun Tammisaareni on siksi jo aikoja sitten pimentynyt ja hiljentynyt kaupunki, jonka pääkatua jyystävät ees taas nuoret kolhiintuneilla autoillaan. Minun Tammisaareni kello osoittaa puoli kuutta, jolloin vain ruokakaupat ovat enää auki ja viimeinenkin Kävelykadun kauppias tempoo liikkeensä ovea kiireesti lukkoon. Minun Tammisaareni on hiljainen Kävelykatu, jonka saattaa kävellä päästä päähän ilman, että kukaan tulee vastaan. Minun Tammisaareni on valaistuja ikkunoita ja ikkunaverhoja, jotka peittävät näkyvyyden sisälle. Minun Tammisaareni on Vanhan kaupungin Länsivallilla mutkan taa katoava koiranulkoiluttaja.

”Vahinko ei tule kello kaulassa” on lausahdus, jota on tapana toistella kriisiviestinnästä puhuttaessa. Vahinko tai jokin muu poikkeustilanne tulee juuri silloin kun sitä vähiten odottaa: esimerkiksi perjantaina iltapäivällä, juuri kun on sulkenut tietokoneen töissä tai tapaninpäivänä, juuri kun sukulaiset ovat saapumassa juhlalounaalle. Plim! Sähköt poikki, koti pimeänä. Se siitä lounaasta.

Tapani-myrsky tuli ja pyöräytti voimalla suomalaisten arjen toisenlaiseksi päivien ajaksi. Arviolta jopa 30 000–40 000 suomalaista on yhä vailla sähköä. Ei taida paljon naurattaa niissä kotitalouksissa, joissa sinnitellään viidettä vuorokautta ilman sähköä.

Mutta yritetäänpä löytää pimeydestä hitunen huvittavaa. Mitäpä sanotte tästä tekstinpätkästä? Tämä saattaisi nostaa hymynkareen huulille, ellei olisi tilanteen huomioon ottaen enemmänkin…no, jokainen voi arvioida sen itse.

Artikkeli: Mitä tapahtuu, jos sähköt katkeavat jouluna?

Miltä tuntuisi, jos jouluna ei voisikaan sytyttää valoja kuuseen, joulusauna jäisi kylmäksi ja kinkku paistamatta, kun ei tulisi sähköä? Sähköllä on yllättävän iso rooli arjessamme. Myös tänä jouluna sähkönsiirron käyttökeskuksissa valvotaan yötä päivää, että sähkö siirtyy koteihin ilman ylimääräisiä ongelmia.

…Pöytien vieressä istuu kuulokkeet korvillaan joukko työntekijöitä, jotka pitävät katseensa tiukasti ruuduissa. Huone on sähkönsiirron käyttökeskus…

…Täällä ollaan yötä päivää myös jouluna, juhannuksena, pääsiäisenä ja muina pyhinä. Jopa lounaat syödään täällä työpöydän vieressä…

…käyttökeskuksen työntekijöiden tehtävänä on ryhtyä toimiin heti, jos sähkönsiirtoon tulee katkoja. Oman porukan kesken työntekijöitä kuvaillaan rautahermoisiksi kavereiksi, jotka eivät hermostu, ”vaikka koko Suomi pimenisi”…

…Viime vuosina myös mahdollisista häiriöistä tiedottaminen on noussut yhä tärkeämpään rooliin. ”Häiriöistä tiedotetaan aina verkkosivuilla, minkä lisäksi asiakaspalvelussa otetaan vastaan asiakkaiden puheluita…”

Tekstikatkelmassa energiayhtiö Fortum kuvailee, kuinka yhtiö varautuu sähkökatkoksiin. Fortumin laatima artikkeli julkaistiin netissä kolme päivää ennen jouluaattoa ja on tarkoitettu median vapaasti julkaistavaksi vaikkapa lehtijuttuna.

Toki voisi viisastella, että tässä on esimerkki siitä, miten normaalitilanteessa kelvoilta tuntuvat avainviestit usein muuttuvat akuutissa kriisissä  kelvottomiksi ellei peräti kuluttajan älyä loukkaaviksi, minkä ajatuksen ”Hangosta Utsjoelle luotettavaa sähköntoimitusta” -mainoskampanjan ärsyttämä sähkötön raaseporilaismies taitaa ainakin allekirjoittaa. Tai sitten voi tyytyä toteamaan edustamaansa viestinnän ammattikuntaa kohtaan myötätuntoa tuntien, että hitsi vieköön, vahinko ei todellakaan tule kello kaulassa. Onhan se nyt nähty moneen kertaan itsekin.

Lue Fortumin artikkeli kokonaisuudessaan tästä (ja jos linkki ei johda enää mihinkään, joku on älynnyt poistaa artikkelin):

Hei vaan sinne ruudun taa kaikkiin koteihin, jotka valmistuvat joulun viettoon. Täällä on selailtu kiivaasti ruokalehtiä ja kokkikirjoja ja pähkäilty, mitä sitä kokkaisi ja leipoisi.

Nyt jos olisin teeveen julkkiskokki, asettaisin molemmat kämmenet pöydän pintaan ja ottaisin tukevan etunojan ja tapittaisin tiukasti selkä kumarassa sinne kotikatsomoon. Nyt olkaas kuulolla, täällä tehdään vakavaa ruokataidetta. Muodollisen rennosti huiskisin raaka-aineita, mittaisin ja viipaloisin, vispilä kattilassa väpättäen kuumentaisin kermaa. Tämä on niin helppoa, anna vain luovuudelle tilaa! Ja katso, minulla onkin jo tässä valmiina uunista tullut kakku, jonka taion esiin pöydän alla.

Mutta meillä ei olla ihan vielä tässä vaiheessa. Täällä on vielä muutama ongelma ratkaisematta.

Kysymys numero yksi. Mikä on jouluaaton jälkiruoka? Onko erillinen raikas marjainen jälkiruoka liioittelua vai pitäisikö tyytyä vain kahvin kanssa tarjoiltavaan kakkuun?

Kysymys numero kaksi. Onko voi jo loppunut kaupoista ja mihin se on kadonnut?

Ja vielä isoin kysymysmerkki, olenko valmis jonottamaan Stockmannin Herkussa vuoronumerolla 548, kun tiskillä palvellaan vuoronumerolla 245. Ja jos olen, kuinka monta tuntia kestää, ennen kuin tulee minun vuoroni.

Muutama vuosi takaperin minä ja ostoskärryni vietimme Stockalla aatonaattona laatuaikaa siinä vakuumipakattujen kalojen vieressä. Ai niin, olihan siellä myös kolmisensataa muutakin ostokärryä tungettuna palvelutiskien läheisyyteen. Jos liikautin kärryäni taaksepäin, törmäsi se viereisen rouvan kärryyn. Jos työnsin kärryjäni eteenpäin, oli vastassa hattupäisen herran kärry. Hikikarpalot helmeilivät asiakkaiden otsilla, ja kello kilahteli aika-ajoin merkiksi palvelunumeron vaihtumisesta. Kun ostokset olivat lopulta kassissa, teki mieli tuulettaa.

Jos silloin kysyttiinkin kärsivällisyyttä, jälkeenpäin tilanteen hullunkurisuus on naurattanut.

Oikeasti palvelutiskin ruuhkassa oltiin hyvinkin oleellisten asioiden äärellä. Jouluruoka on nimittäin melkoisen vakava juttu.

Aattoillan ateria on rituaali, jonka tehtävä on luoda turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta. Tätä tärkeää tehtävää pöydässä toimittavat joulun klassikot, kuten laatikot ja kinkku. Haarukkaan vain palanen sinappihuntuista kinkkua, kumppaniksi nokare lanttulaatikkoa ja suu auki! Täältä tulee lasti levollisuutta ja rauhaa.

Vaikka vuodet vaihtuvat ja tilanteet muuttuvat, jokin sentään pysyy aina miellyttävästi samanlaisena, kun joulupöydästä löytyy kattaus lapsuuden makumaailmaa.

Katsastetaanpa siis pöytä – rosolli tuolla, kinkku täällä, laatikot siellä ja täällä, entä minnepä kalat kattaisin, eikä riisipuuroakaan auta unohtaa.

Ja se aattoillan jälkiruoka, miten päätöksenteko saattoikin olla muka niin kinkkinen. Kyllä aterian jälkeen maistuu parhaiten suklaakakku. Maistuihan se edellisvuonnakin. Ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä…

Hyvää ja rauhallista joulua Tammisaaresta!